Olipa kerran videonarkkari

Oon aina rakastanut videoita. Yksinkertaisia, mukaansatempaavia videoita. Vaikka miten monta kertaa oon nipistänyt yöunistani, vaan tutkiessani Ringling Collegesta valmistuvien lyhytanimaatioita tai jotain Vimeon Staff pickejä. Seuraavana aamuna herääminen oli aina vaikeaa.

En ole koskaan nähnyt itseäni millään lailla taiteellisena ihmisenä, päinvastoin. Loistin aina matemaattisissa ja loogisissa aineissa, en koskaan kädentaidoissa tai luovuudessa. Olosuhteista päätellen mut oli luotu kaikkeen muuhun paitsi luovaan työhön.

Luovan seikkailun kipinä kylvettiin muhun kuitenkin sinä päivänä, kun ensimmäisen kerran näin Contour HD-kypäräkameran. Tiesin että jos mä saan tuon, niin sitten mä pystyn tekemään videoita.

Alkuun kuvasin vain lumilaudan ja longboardin päältä. Nopeasti siitä kypärän tasolta siirryin kuitenkin käsivaralta kuvaamiseen. Halusin hallita tilannetta. Editointipöydällä aloin sitten janoamaan vieläkin enemmän, parempaa kuvanlaatua. ”Tää ei oo vielä tarpeeksi hyvää.”

Silloiselta pomoltani sain vihjeen Panasonicin GH1-kamerasta. Kamera jonka sai hakkeroimalla tekemään äärimmäisen kovaa kuvanlaatua. Se ei jättänyt juuri vaihtoehtoja. Aloin myös huomaamaan editoinnin tärkeyttä. Opettelin sitten videokuvaamisen perusjuttuja ja iMovien käyttöä muiden lainavehkeillä. Itsenäisesti. Aina katsoin muiden videoita ylöspäin ja turhauduin kun oma pää ei vaan pystynyt tuottamaan yhtä hyvää jälkeä.

Mutta jokaikisen videon jälkeen, se sama sisäinen polte sai mut haluamaan enemmän.

Siviilipalveluksen loputtua huomasin tilaisuuteni tulleen. Perustin yrityksen. Hain starttirahaa, liiketoiminnan kulmakivinä virtuaaliesittelyt ja videokuvaukset. Ostin tehokkaan läppärin ja Final Cut Pro X-editointiohjelman, mutta en koskaan saanut tuotteistettua sitä videokuvauspalvelua. Starttiraha tuli ja meni, pääsin Tiimiakatemiaan ja ajatuksien suunta muuttui. Oli tärkeämpääkin ajateltavaa. Silloin tällöin palasin kuitenkin mielessäni niihin unelmiini videoista. Tein satunnaisesti joitain videoita tiimilleni, aina miettien että joku tekee tämän vielä paremmin kuin minä.

Toisen vuoden alkaessa Tiimiakatemiassa multa pyydettiin tarjousta virkistyspäivän kuvaamisesta. Naputtaessani tarjousta sähköpostiin tunsin yhtäkkiä jotain liikahtavan. Tässä mä oon hyvä. Mies ja kamera. Yksinkertainen kuvaus. Yksinkertainen video. Fiilistely.

Unelma Yhden miehen videoista oli toteutumassa.

Sparrasin unelmaa eri valokuvaajien ja mainostoimistojen kanssa. Tilausta tuntui olevan hyvälaatuiselle videolle, joka tehdään selkeällä hinnalla. Päätin tarttua tuumasta toimeen. Ostin domainin, tein vimeo-tunnukset. Laitoin nettisivut ulos ja aloitin asiakkaiden etsinnän.

Sain sen verran asiakkaita siinä syksyn aikana että päädyin joulun jälkeen ostamaan uuden kameran, GH1 isoveljen, GH3. Innostuin uudesta kamerasta. Se tuntui kuin luodulta mun käteeni, niin pehmeästi istuva. Ikävä kyllä kamera itsessään ei tuonut keväälle lisää töitä. Olin jälleen tyhjän päällä ja mietin, miksi mä edes yritän? Ei musta saa ammattilaista tekemälläkään.

Hiljaisen kesän jälkeen tavattiin Visan kanssa ja lyötiin päätä yhteen. Tultiin siihen tulokseen että kuka tahansa voi ostaa kalliit vehkeet ja tehdä niillä hyvälaatuista jälkeä. Se mikä kuitenkin ratkaisee, on sisältö. Mitä videossa tapahtuu, miten video kertoo tarinaaTajusin siinä silmänräpäyksessä mistä se kaikki videoiden kiehtovuus ja muu polte mun sisälläni johtui. Löysin syyn, miksi olin niin koukussa videoihin.

Tarinankertoja mun sisälläni oli syntynyt.


— Lainaus esseestä Tarinankertojan liekki roihuaa —