Vihjeet, joita en huomannut

Vaikka olen aina ollut vahvasti matemaattisiin ja loogisiin aineisiin painuva tyyppi, niin minua on silti kiehtonut oma ääni ja sen käyttäminen. Joskus lukion alussa haaveilin jopa radiojuontajana toimimisesta. En puhunut siitä koskaan ääneen, koska se vaikutti niin irralliselta sen hetkisiin vahvuuksini. Pelkäsin.

Lukion loppupuolella järjestimme Potkijaiset vanhemmalle vuosikurssille. Olin mukana Potkijaistoimikunnassa ja pidimme ensimmäisiä palavereita koulun lastenhoitohuoneessa. Käsikirjoittaminen junnasi alkutekijöissään ja inspiraatio oli pahasti hukassa. Lastenhoitohuoneen ikkunaan oli maalattuna satuhahmoja, lohikäärmeitä ja linnoja. En tiedä oliko se huono sisäilma vai pitkäksi venynyt työpäivä, mutta ikkunamaalaukset käynnistivät pienissä päissämme luovan prosessin, jonka tuloksena syntyi kaikkien aikojen Potkijaistarina. Olin itse Potkijaisissa kertojan ääni, joka vei tarinaa eteenpäin. Sain sen jälkeen ensimmäisen kerran kuulla muiden suusta, että mun pitäisi ryhtyä satusedäksi.

Kävin lukion läpi 3,5 vuodessa, joten minulla oli loppuvaiheessa rutkasti aikaa. Suoritin siinä useampia ilmaisutaidon kursseja ja teatteridiplominkin valotekniikasta. Olin useissa eri teatteriprojekteissa siellä loogisella puolella eli valotekniikan parissa, mutta jokin mussa haikaili koko ajan sinne lumouksen ytimeen, lavalle. Vietin paljon ylimääräistä aikaa teatterilla ja opin tuntemaan ja nauttimaan teatterin illuusiosta. Kävin myös samoihin aikoihin puheviestinnän kurssin ja puheviestinnän lukiodiplomin erinomaisin arvosanoin. Nautin erittäin paljon puheiden rakentamisesta ja niiden esittämisestä, ja sain jatkuvasti hyvää palautetta niistä. Siltikään en osannut ajatella itseäni luovaksi esiintyjäksi.

Olen käynyt läpi lukuisia nuorten leirejä, ja sormet eivät riitä niihin kertoihin kun olen joutunut tai päässyt lavalle. Iso osa kerroista on ollut improvisaatioarvosteluita, terveisiä Rajalan Laurille. Joka kerta minusta tuntui että lähdin käsittämättömällä tavalla käyntiin. Riitti että laitoin pullonpohjasilmälasit tai vain hatun päähäni. Siinä hetkessä minusta tuli joku toinen.

Tiimiakatemiaan tullessani jättäydyin tietoisesti pois enimmistä esiintymisistä, koska halusin antaa tilaa kokemattomammille esiintyjille. Vasta nyt tänä kolmannen vuoden syksynä olen tajunnut että tässä on jotain sellaista, josta nautin. Miksi en ole tarttunut tilaisuuksiin? Sain kipinän tarinankerronnasta syksyn alussa ja nyt tuntuu että räjähdän näistä mahdollisuuksista. Kaikki mun elämässä koettu tuntuu käyvän niin yksiin tässä yhdessä ja samassa pisteessä, tarinankerronnassa. Tuntuu siltä että tätä mut on luotu tekemään.

Tarinankertoja mun sisälläni on syntynyt.

 


 

— Lainaus esseestä Tarinankertojan liekki roihuaa —